Älypuhelimet ovat vieneet kuvaamisen uudelle tasolle. Kamera
on mukana aina ja kaikkialla. Digitaalikuvauksen aikakautena ei myöskään
tarvitse miettiä kuinka monta näpäytystä filmirullalle mahtuu ja epäonnistuneen
otoksen voi poistaa muistikortilta tilaa viemästä yhdellä painalluksella. Valokuvausharrastajana
rakastan digikuvaamisen helppoutta.
Kuvaamisen helppoudella on muitakin puolia. Kuvitellaan,
että kaikki ottamamme kuvat siirtyisivätkin yhtäkkiä 1990-luvun formaattiin,
eli paperikuviksi. Joiltain ihmisiltä löytyisi kotoaan kokonaisia
kansiorivistöjä, jotka olisivat täynnä kuvia ruoka-annoksista. Joissain
kansioissa olisi selfieitä sieltä ja täältä. Kuinka hullunkurinen olisikaan
jättimäinen kokoelma hieman suttuisia kuvia, joiden pääosassa olisi joka ikinen
kerta kuvaajan naama eri kulmista eri paikoissa.
Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat kehittäneet oman
kulttuurinsa kuvilla dokumentoimisen ympärille. Imagomarkkinointi on tuotu
yksityishenkilöiden saataville halvalla ja helposti. Sitähän some ja selfiet
pääasiassa ovat. Ihmiset pyrkivät antamaan itsestään ja elämästään positiivisen
ja aktiivisen kuvan.
Oma kokonaisuutensa on saliselfiet. Toisin sanoen ihmiset
kuvaavat itseään kuntosalilla. Googlen kuvahaku antaa liudan
kuvia hakusanalla ”saliselfie”. Lähes kaikille kuville yhteistä on niissä
esiintyvien henkilöiden raikas, sporttinen ja huoliteltu ulkonäkö. Joko nämä
kuvat on otettu heti salille mentyä tai kenties nämä ihmiset eivät omista
hikirauhasia. Näin ainakin lihavan näkökulmasta.
Vain yhdessä hakutuloksen
kuvassa oli ylipainoinen henkilö. Lihavat eivät siis ota saliselfieitä. Tai
eivät ainakaan jaa niitä julkisesti. Siihen on syynsä. Olen lukenut erilaisia kirjoituksia liikuntaharrastuksiin
meikkaamisen puolesta ja vastaan. En ole itse intohimoinen meikkaaja, mutta
minulla ei ole mitään ajoittaista laittautumista vastaan. Liikunta ja meikki
eivät vaan sovi minun kohdallani yhteen laisinkaan. Hikoiluni on sitä luokkaa,
että voisin läträtä naamaani Tikkurilan laadukkaimpia ulkomaaleja ja silti
näyttäisin viiden minuutin kuluttua norjalaisen black metal –bändin
vokalistilta, jonka naama on sulanut.
Tämän takia en ota myöskään saliselfieitä. En usko, että ne
antaisivat minusta erityisen kaunista kuvaa. Kasvojeni iho on lisäksi erityisen
punehtuvaa sorttia. Realistinen kuva minusta salilla olisi lähellä hikoilevaa
tomaattia. Nämä ovat ikäviä esteettisiä ongelmia, jotka liitetään yleensä
nimenomaan ylipainoisuuteen. Kaikki hikoilevat, mutta toiset vähemmän
sulokkaasti kuin toiset. Toki ylipainoisen on raskaampaa liikutella kehoaan
kuin normaalipainoisen ja kuntokaan ei todennäköisesti ole ihan samaa luokkaa.
Tuskin minäkään olisin näin ylipainoinen, jos olisin koko elämäni pitänyt yllä
erinomaista kuntoa. Näiden yhteissumma on hikeä, puuskutusta ja punoitusta.
Minulta vaatii melkoista itsehillintää pyöriä salilla tai
jumpassa normaalipainoisten ja laitettujen ihmisten keskellä. Minä en mene
salille katselemaan toisten pukeutumista tai meikkejä, joten lohdutan itseäni
ajatuksella, että niin ei tee suurin osa muistakaan ihmisistä. Omalla
kohdallani toimii myös musiikkiin keskittyminen. Silloin en ole niin tietoinen
itsestäni tai ympäristöstäni. Vielä tässä vaiheessa saliselfieden julkaiseminen
on myös huonoa imagomarkkinointia. Jos en halua rakentaa imagoani sen pohjalle,
että olen lihava, jolle voi nauraa tai jota voi kauhistella turvallisesti
ruudun takaa. Tämä voi aivan mielellään jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi
saliselfiekseni. Riittää, kun itse tiedän käyväni salilla.
 |
| Saliselfieni 15 minuutin aerobisen lämmittelyn jälkeen. Taustalla ei näy saliselfielle oikeaoppisesti kuntosalilaitteita, vaan naisten pukuhuoneen seinä. En osaa kuljetella älypuhelintani mukana kuntoillessani. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti