Jumppasalikauhusta

Tänään olen menossa kokeilemaan uutta ryhmäliikuntamuotoa. Kyseessä on RVP eli Reisi-vatsa-peppu- jumppa. Jumpan esittelyssä sanotaan: ”Alussa lämmittely, jonka jälkeen lihaskuntosarjat, jotka tuntuvat!”

Voi helvetti! Mihinkähän minä olen itseni taas ilmoittanut? 

Odotan tuntia kauhulla ja innolla. Olen jo tähän ikään mennessä oppinut, että jos ei mene oman mukavuusalueensa ulkopuolelle, ei kehity minnekään fyysisesti eikä henkisestikään. Tämä ei koske pelkästään liikunnallisia aktiviteetteja ja niihin liittyvää psykologista puolta vaan ihan koko elämää.

Minulle, joka olen ollut lihava lapsesta saakka, ryhmäliikuntaan osallistumiseen on ollut todella korkea kynnys. Liikuntasaliin astumisesta tulee välitön flashback koulun liikuntatunneille. Samassa hetkessä psyyke tarjoilee pikajunan koulukiusatun ja itsestään epävarman lapsen tai teinin saappaisiin.

Tilanne ei tietenkään ole läheskään sama kuin yli parikymmentä vuotta takaperin. Silti aktiivisen ja tietoisen rakentamisen tuloksena rakennettu itseluottamus rapisee siihen salin kynnykselle. Päässä kaikuvat kysymykset: ”Pysynköhän minä tahdissa?” ”Nauraakohan ne minulle, kun en osaa?” ”Näytänköhän minä ihan naurettavalta hyllyessäni menemään tuolla jumppalattialla?” ”Entä jos en taivu johonkin asentoon, koska maha tulee eteen?” Ja niin edelleen. Epäilysten virta on loputon.

Järkiminä sanoo kyllä, ettei ketään kiinnosta minun suoritukseni. Kaikki tunnille osallistuvat keskittyvät todennäköisesti pelkästään omaan tekemiseensä. Tunnin ohjaajakaan ei ruodi minun suoritustani sen perusteella onko minulla oikeanlaiset liikuntavarusteet, onko asenne kohdallaan eli yritänkö minä tarpeeksi ja meneekö liikunta tehokkaasti ja teknisesti oikein. Tolkutan itselleni salin laidalla puhistessani, etten ole tullut hakemaan kouluarvosanaa vaan hyvää oloa.

Ryhmäliikuntatunneille osallistuminen on ollut minulle valtavan henkisen ponnistelun tulos. Tunneilla ponnistelen sitten fyysisesti. Minulle, lihavana, on suuri askel altistaa itseni muiden ihmisten katseille (vaikka kukaan ei todellisuudessa katsoisikaan, mutta mahdollisuus on aina olemassa), varsinkin liikuntaa harrastaessani.

Lihavana olen tottunut siihen, että minun kokoani ja ulkomuotoani on ilmeisesti oikeus kommentoida ääneenkin, vaikka olisi täysin ventovieras. Rasvakudoksen eli kotoisammin läskin, perusominaisuus on se, että kun ihminen liikkuu, se hyllyy, heiluu, pomppii, löllyy, hytkyy, läiskyy ja tytisee. Se on täysin kontrolloimatonta. Samoin kuin hikoilu ja punotus.

En varmasti ole ulkomuodollisesti kaunein näky vaikkapa Zumbatunnilla. Tunnin vetäjän huutaessa ”We’re so hot!” ajattelen lähinnä hikoiluni määrää lantioni pyörimisliikkeen sijasta. Olen kuitenkin tajunnut, että jos en altista itseäni moiselle en kasva henkisesti itsevarmaksi. Vaihtoehtoni liikkumiseen olisivat rajattuja kotiseinien sisäpuolelle. Harva saa yksin kotona aikaan yhtä tehokasta treeniä kuin tunnilla, jossa joku patistaa mukaan meininkiin. Ilman liikuntaa en myöskään koskaan pääse eroon epätoivotuista hyllyvistä osistani.

Vertaisin ensimmäiselle ryhmäliikuntatunnille menoani siihen, kun noin vuosi sitten kiipesin Saana-tunturin laelle. Silloin voitin itseni henkisesti korkean paikan pelon selättämisen muodossa. Fyysisesti kiipeämällä edestakaisin neljä kilometriä pitkän, jyrkän reitin samalla, kun koko keho tärisee pelon pumppaaman adrenaliinin takia kuin kalliopora ja jalat tuntuvat keitetyiltä spageteilta. Saanan huiputus oli kokemuksena toki hiukan mieleenpainuvampi, mutta kokemusten koostumus oli sinänsä samankaltainen.

Muistan, kun näin Saanan ensimmäistä kertaa. Hyvä etten lentänyt perseelleni. ”Tuonneko minun pitäisi kiivetä?!” Pelko kuristi sen verran, että usko meinasi loppua. Ensimmäisen ryhmäliikuntatunninkin meinasin perua moneen otteeseen. Lopulta itsepäisyyteni voitti pelon molemmissa tapauksissa. Kokemusten alkumetrit tuntuivat helpohkoilta, kunnes melko nopeasti tuli niin sanotusti seinä vastaan. ”Mie en pysty tähän. Tää on liian raskasta. Mie kuolen!” Onneksi päättäväisyys astui taas peliin ja matka jatkui. Molemmissa kokemuksissa koko keskiväli oli pomppuista, väsyttävää ja pelottavaa ja lähellä loppua tuli vastaan toinen seinä. Pää ja jalat huusivat kuin hullut: ”Ei pysty enää!”. Siitäkin seinästä mentiin läpi. Saanalla apuna oli kädestä pitävä puoliso, joka valoi uskoa sekä se tosiseikka, että olisi ollut todella noloa kutsua joku tunturipartio pelastamaan rinteeltä, koska läski ei vaan pystynyt enää. Sisu tietysti auttoi Saanallakin, mutta ryhmäliikunnassa se oli ainoa asia, joka sillä hetkellä oli saatavilla. Sanotaan, että lopussa kiitos seisoo. Pakko sanoa, että kun molemmat kokemukset olivat ohi, tärisin kauttaaltani ja olin valmis puhkeamaan itkuun ilosta, koska olin uskaltanut.

Ymmärrän kyllä miksi meitä lihavia ei näy ryhmäliikuntatunneilla mitenkään ruuhkaksi saakka. Onneksi jumppasalikauhuksi kutsumani tunne helpottaa vähän joka ikisellä kerralla, kun pusken itseni tunneille. Ja tuntien jälkeen odottaa aina se suurin palkinto: mieletön adrenaliini- ja endorfiinipiikki, jonka siivittämänä loppuilta meneekin leijaillen lailla zeppeliinin. 

Minä Saanan laella syyskuussa 2014