Pics or didn't happen

Älypuhelimet ovat vieneet kuvaamisen uudelle tasolle. Kamera on mukana aina ja kaikkialla. Digitaalikuvauksen aikakautena ei myöskään tarvitse miettiä kuinka monta näpäytystä filmirullalle mahtuu ja epäonnistuneen otoksen voi poistaa muistikortilta tilaa viemästä yhdellä painalluksella. Valokuvausharrastajana rakastan digikuvaamisen helppoutta. 

Kuvaamisen helppoudella on muitakin puolia. Kuvitellaan, että kaikki ottamamme kuvat siirtyisivätkin yhtäkkiä 1990-luvun formaattiin, eli paperikuviksi. Joiltain ihmisiltä löytyisi kotoaan kokonaisia kansiorivistöjä, jotka olisivat täynnä kuvia ruoka-annoksista. Joissain kansioissa olisi selfieitä sieltä ja täältä. Kuinka hullunkurinen olisikaan jättimäinen kokoelma hieman suttuisia kuvia, joiden pääosassa olisi joka ikinen kerta kuvaajan naama eri kulmista eri paikoissa. 

Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat kehittäneet oman kulttuurinsa kuvilla dokumentoimisen ympärille. Imagomarkkinointi on tuotu yksityishenkilöiden saataville halvalla ja helposti. Sitähän some ja selfiet pääasiassa ovat. Ihmiset pyrkivät antamaan itsestään ja elämästään positiivisen ja aktiivisen kuvan.

Oma kokonaisuutensa on saliselfiet. Toisin sanoen ihmiset kuvaavat itseään kuntosalilla. Googlen kuvahaku antaa liudan kuvia hakusanalla ”saliselfie”. Lähes kaikille kuville yhteistä on niissä esiintyvien henkilöiden raikas, sporttinen ja huoliteltu ulkonäkö. Joko nämä kuvat on otettu heti salille mentyä tai kenties nämä ihmiset eivät omista hikirauhasia. Näin ainakin lihavan näkökulmasta. 

Vain yhdessä hakutuloksen kuvassa oli ylipainoinen henkilö. Lihavat eivät siis ota saliselfieitä. Tai eivät ainakaan jaa niitä julkisesti. Siihen on syynsä. Olen lukenut erilaisia kirjoituksia liikuntaharrastuksiin meikkaamisen puolesta ja vastaan. En ole itse intohimoinen meikkaaja, mutta minulla ei ole mitään ajoittaista laittautumista vastaan. Liikunta ja meikki eivät vaan sovi minun kohdallani yhteen laisinkaan. Hikoiluni on sitä luokkaa, että voisin läträtä naamaani Tikkurilan laadukkaimpia ulkomaaleja ja silti näyttäisin viiden minuutin kuluttua norjalaisen black metal –bändin vokalistilta, jonka naama on sulanut. 

Tämän takia en ota myöskään saliselfieitä. En usko, että ne antaisivat minusta erityisen kaunista kuvaa. Kasvojeni iho on lisäksi erityisen punehtuvaa sorttia. Realistinen kuva minusta salilla olisi lähellä hikoilevaa tomaattia. Nämä ovat ikäviä esteettisiä ongelmia, jotka liitetään yleensä nimenomaan ylipainoisuuteen. Kaikki hikoilevat, mutta toiset vähemmän sulokkaasti kuin toiset. Toki ylipainoisen on raskaampaa liikutella kehoaan kuin normaalipainoisen ja kuntokaan ei todennäköisesti ole ihan samaa luokkaa. Tuskin minäkään olisin näin ylipainoinen, jos olisin koko elämäni pitänyt yllä erinomaista kuntoa. Näiden yhteissumma on hikeä, puuskutusta ja punoitusta. 

Minulta vaatii melkoista itsehillintää pyöriä salilla tai jumpassa normaalipainoisten ja laitettujen ihmisten keskellä. Minä en mene salille katselemaan toisten pukeutumista tai meikkejä, joten lohdutan itseäni ajatuksella, että niin ei tee suurin osa muistakaan ihmisistä. Omalla kohdallani toimii myös musiikkiin keskittyminen. Silloin en ole niin tietoinen itsestäni tai ympäristöstäni. Vielä tässä vaiheessa saliselfieden julkaiseminen on myös huonoa imagomarkkinointia. Jos en halua rakentaa imagoani sen pohjalle, että olen lihava, jolle voi nauraa tai jota voi kauhistella turvallisesti ruudun takaa. Tämä voi aivan mielellään jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi saliselfiekseni. Riittää, kun itse tiedän käyväni salilla.    

Saliselfieni 15 minuutin aerobisen lämmittelyn jälkeen. Taustalla ei näy saliselfielle oikeaoppisesti kuntosalilaitteita, vaan naisten pukuhuoneen seinä. En osaa kuljetella älypuhelintani mukana kuntoillessani.

Median kauppaama vartaloideaali

Luin Leena-Maija Rossin kirjoittaman artikkelin Kyllin hyviä mainosruumiiksi? kirjasta Koolla on väliä. Jo edellinen kirjoitukseni sai minut ajattelemaan sitä kuinka mies- ja naisvartaloita esitetään mainoksissa. Minusta Rossi kiteyttää mainokset hyvin: ”Kuluttajien audiovisuaalisella puhuttelulla on kaksi tehtävää: se kannustaa kuluttajia sekä ostamaan mainostetun tuotteen tai palvelun että omaksumaan esitetyn ruumiillisuusihanteen. Sekä tuotteen että ihanteen ostaminen ovat osa kuluttajan identiteetin jatkuvaa muotoutumista”.

 

Meidät saadaan haluamaan asioita: ”osta meiltä hilavitkutin CXIX ja olet kauniimpi, seksikkäämpi, tavoitellumpi, hyväksytympi ja erityisesti parempi ihminen”. Mielikuvamarkkinointi kuvaa sanana tällaista mainontaa hyvin. Olemme länsimaalaisia, joiden elintaso on korkea ja suurimmalla osalla väestöä elämän materiaaliset perustarpeet täyttyvät – ainakin Suomessa. Meillä on katto päämme päällä, ruokaa joka päivä, puhdasta juomavettä ja puhdasta hengitysilmaa. Meille siis täytyy luoda tarpeita, joita meillä ei lähtökohtaisesti ole, jotta markkinatalous pyörisi.

   

Haluamme yhtä aikaa kuulua joukkoon ja erottua joukosta, mutta mahdollisimman hyväksytyllä tavalla. Mainosten vartaloideaali on melko yksipuoleinen ja sukupuolen esitystapa heteronormatiivinen. "Mainosten tarinamaailmassa yksi hyvän elämän olennainen ehto on halun kohteena oleminen – se, että miehet ja naiset ovat toistensa halun kohteina. Lihavien ruumiiden esittäminen seksuaalisesti haluttavina ei kuulu mainonnan käytetyimpiin keinoihin, mikä omalta osaltaan osoittaa, että lihavuus ei myöskään ole normatiivisen heterouden kannalta toivottua. Mikä tahansa heterous ei riitä normin täyttämiseksi: on oltava hoikka, sileä ja kimmoisa hetero”, Rossi kirjoittaa erinomaisen osuvasti.

Mainosruumis on aina kuvankäsittelyn läpi ajettu. Ihon virheet on poistettu ja varsinkin lehtimainoskuvastossa malleista on voitu poistaa hiukan ”ylimääräistä” sieltä ja täältä sekä tehdä kuvankäsittelyllisiä kohotuksia, ehostuksia ja venytyksiä. Valaistus on optimaalinen ja suunniteltu piilottamaan niin sanotut virheet, malleilla on paksut kerrokset meikkiä ja vaatteet on räätälöity juuri näille ihmisille sopiviksi. Mainoksen kohteen oletetaan pyrkivän samaan. Kosmetiikkamainoksissa tämä näkyy räikeimmin. ”Maybe it’s Maybelline”. No totta helvetissä on! Harva tavallinen kaduntallaaja osaa tehdä samanlaista virheetöntä meikkiä kuin mainosfirman palkkaamat ammattilaiset. Puhumattakaan siitä, että lopputulos on saavuttamaton myös aiemmin mainittujen teknisten ehostuskeinojen takia. Kuluttaja halutaan saada uskomaan, että kyseisellä tuotteella tai palvelulla hän muuttuu itse mainoksen mallin kaltaiseksi. Jos ulkoinen habitus ei omasta mielestä vastaa mainosten myymää kuvaa ihanteellisesta olemuksesta, voi ostaa tuotteen todeten: ”because you’re worth it” ja muuntua kohti ideaalia kuin taikasauvan heilautuksesta.

Itsestään tai ulkonäöstään huolehtiminen ei ole väärin. Eikä ole väärin tahtoa olla halun kohteena, kaunis tai tavoiteltava. Nämä eivät ole niitä aivan ensimmäisiä asioita omassa elämän tärkeysjärjestyksessäni, mutta kukapa ei haluaisi olla noita kaikkia. Haluan pitää huolta itsestäni enkä pistä pahakseni, jos joku silloin tällöin osoittaa, että pitää minua kauniina. Minulle henkilökohtaisesti muut ominaisuuteni ovat tärkeämpiä. Tästä tullaankin takaisin mainoksiin ja niiden välittämään viestiin.

Vartalotyypiltään mainosteollisuuden normista poikkeavia ihmisiä esitetään pääasiassa kahdella tavalla. Ensimmäisessä tavassa tukeva tai lihava vartalo esitetään yhdessä hoikkien, normia vastaavien vartaloiden kanssa luomassa kontrastia. Sitä käytetään vahvistamassa ns. oikeanlaista vartalotyyppiä. Radio Cityn televisiomainos on tästä eriomainen esimerkki. Naiset, jotka kuuntelevat radiota, edustavat vartalotyypiltään mainosteollisuuden myymää ihannetta. He ovat hoikkia, laitettuja, hyvin pukeutuneita ja he istuvat sievän naisellisesti. Jopa heidän ulosteensa on kukkapuskia. Tukeva nainen, joka lukee lehteä, on laittamaton ja istuu maskuliinisesti jalat harallaan eivätkä hänen vaatteensakaan edusta uusimpia muotivirtauksia. Asiaa vielä korostetaan näyttämällä hänen pönttöään, jossa on ihan silkkaa ulostetta. Sieltä lehahtaa kohti kameraa kärpänen. Normista poikkeavan vartalon ei-toivottavuutta korostetaan hyvin räikeästi. Mainos voi olla tarkoitettu ironiseksi, mutta kuten Rossi toteaa: ”Hyväksyvän ja halventavan esitystavan raja ei useinkaan ole selvä nykymainonnassa, joka viljelee kosolti huumoria, ironiaa ja parodiaa”. Tulkinnat eivät välttämättä sulje toisiaan ulos, joten mainos voi olla yhtä aikaa ironiseksi tarkoitettu sekä vahvistaa kuvaa ideaalivartalosta.

Toinen tapa esittää tukeva tai lihava vartalo on tehdä siitä huumorin kohde. Mainoksissa ja muussakin TV-viihteessä ylipainoisia ihmisiä ei useinkaan esitetä vakavasti otettavina. Normista poikkeavan ruumiin esittäminen oikeutetaan huumorilla. Huumori voi olla hyväntuulistakin eikä sillä välttämättä pyritä pilkkaamaan ylipainoisia. Se ei kuitenkaan edusta eikä edistä mielikuvaa siitä, että lihavien tai lihavuuden esittäminen on hyväksyttävää.

Yksi median esittämistä ylipainoisen rooleista on myös ilkeä tai paha läski. Tämän voi tulkita kaunaisuudeksi tai kateudeksi normatiivisen vartalon omaavia kohtaan. Menemättä syvemmälle tulkintoihin on pakko kysyä minkä takia painon nähdään määrittävän ihmisen henkisiä kykyjä tai ominaisuuksia. Nimetkää yksikin tv-hahmo, jonka lihavuus ei määritä hänen muita ominaisuuksiaan.

Oman näkökulmansa vaativat myös television reality-painonpudotusohjelmat, jotka ovat silkkaa onnistumistarinoihin verhottua sosiaalipornoa. Myös ne vahvistavat ideaalivartalon normia eivätkä suinkaan terveen kehon normia. Painon pudottajan on tarkoitus muuntua normiin sopivaksi eli ihannepainoonsa. Jos hän jää tavoitteesta, hän on pettymys. Häntä ei suinkaan onnitella terveysriskien huomattavasta vähentämisestä usein kymmenien kilojen putoamisen jälkeen. Häntä syyllistetään ja nuhdellaan niistä kiloista, joita hän ei pudottanut sopiakseen normiin. 

   

Ilmiö on myös sukupuolittunut. En sano etteikö miesvartalosta esitettäisi epärealistisia ideaalikuvia mainonnassa. Miesvartalon on kuitenkin kulttuurisesti hyväksyttävämpää olla tukeva tai lihava ja viedä tilaa. Lihava mies on uskottava. Lihava nainen ei. Tämä on meille luotu mielikuva. Ylipainoisten ihmisten esittäminen hassuina tai humoristisina hahmoina mediassa vahvistaa tätä mielikuvaa.

Ilmiöllä on myös toinen puoli. Jo se, että tavallisia tai ylipainoisia kehoja esitetään mediassa, tekee ne näkyviksi. Rossi kirjoittaa: ”Täytyy muistaa, että mainonta, joka jatkuvasti tuottaa katsottavaksemme ja identiteettityömme välineiksi käsitystä hyvästä elämästä ja oikeanlaisesta ruumiillisuudesta, ei tarjoa vain tavoittamattomia ruumiillisuusihanteita. - - - - - Kyllin hyvinä pidetyt rehevät ruumiit laventavat osaltaan kulttuurista kuvavarantoa, esitysten seulaa; sitä mitä on mahdollista esittää ja ymmärtää”. 

Tajusin äskettäin, että olen nauranut keholleni kiusaajieni kanssa. Se on ollut minun keinoni selvitä henkisestä väkivallasta. Olen yrittänyt mitätöidä heidän pilkkansa osallistumalla siihen. Median lailla olen itse oikeuttanut normista poikkeavan kehoni olemassaoloa tekemällä siitä huumorin välineen. Itselleen nauraminen on vain tervettä. On kuitenkin olemassa raja, jonka toisella puolella se muuttuu selviytymiskeinoksi. Ajan kanssa opin välttymään ilkeyksiltä, löytämään rauhaa pilkkaamisen pelolta ja kenties saamaan hyväksyntääkin sillä, että tein itse itsestäni ja kehostani pilkkaa. Tämä ei tee hyvää itsetunnolle. Oli helpompaa toimia näin kuin kuunnella halventavaa puhetta muilta tai pelätä alituiseen konfliktitilanteita. Itsensä halventaminen oli osaltaan myös sitä, että sain otettua huutelijoilta ja heidän sanoiltaan vallan omaan käyttööni.

Liittyen siihen, että painon katsotaan määrittävän muita ominaisuuksia, olen myös miettinyt pidetäänkö minua uskottavana ylipainoni takia. Ehkä nyt, kun olen saanut elämäntapani remonttiin. Onhan minulla nyt tavoitteena kuoriutua tästä läskipuvustani ja päästää se sisälläni elävä laiha, älykäs ja onnellinen nainen vapaaksi. Voi helvetti, sanon minä. Ihan sama ja samoilla henkisillä kyvyillä varustettu ihminen minä olen laihanakin. Rasvaprosentti ei määritä älykkyysosamäärää, vaikka media meille niin yrittääkin uskotella. 

Body Shaming

Ihmiset ovat kärkkäitä tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan ulkonäköseikkaan ja kommentoimaan siitä ilkeämielisesti. Tätä on kutsuttu ilkeilyksi, kiusaamiseksi tai haukkumiseksi. Nyt kehoon liittyvälle ilkeilylle on keksitty kansainvälinen termi: body shaming. Urban dictionary määrittelee termin seuraavasti: ”shaming someone for their body type”. Macmillian dictionary taas: “the practice of criticising people publicly for being too fat or, less frequently, too thin”. Body shaming ei ole asia, jota voi millään tavalla perustella tai oikeuttaa. Se on silkkaa ilkeämielisyyttä. 

Internet on täynnä myös body shamingia viljeleviä meemejä

Oman kokemukseni perusteella uskaltaisin sanoa, että tämä alkaa jo suhteellisen nuoressa iässä. En usko, että maailmasta löytyy ainakaan kovin monta ylipainoista lasta, jotka voisivat rehellisesti sanoa, etteivät ole koskaan joutuneet kiusatuiksi painonsa takia. Tutkimustuloksia minulla ei ole. Uskallan kuitenkin mutuilla, että nykyisin yhä hoikempia, jopa normaalipainoisia haukutaan läskeiksi. Tähän ei ole syynä kasvava ilkeämielisyyden määrä vaan se vartaloideaali, jota media sekä muotiteollisuus meille ja lapsillemme syytävät.

Jostain kuulin, että Yhdysvalloissa, tuolla amerikkalaisen unelman ja lihavuusongelman luvatussa maassa, ihanteellinen nainen olisi vaatekokoa 0. Tämä tarkoittaa EU:n standardeilla vaatekokoa 32 ja kansainvälisillä standardeilla vaatekokoa XXS. Toivottavasti tämä on vain kärjistys. Tämä tarkoittaa senttimitoissa 78cm suurta rinnanympärystä, 60cm suurta vyötärönympärystä ja 84cm suurta lantionympärystä. Jos kokoluokkaa on vaikea hahmottaa, voin tarjota vertailukohdetta: tämän kokoisen naisen vyötärö on ympärysmitaltaan samaa kokoluokkaa kuin aikuisen miehen pää.

Tämänkin kokoisia naisia varmasti on olemassa ihan luonnostaan. Pienikokoisuus ei ole paha asia. Paha asia on se, että naisia, joilla ei ole mitään mahdollisuutta koskaan saavuttaa tätä kokoa vartalotyyppinsä takia, kannustetaan pyrkimään tähän kokoon. Myös lapsille tarjotaan tällaista kärjistettyä kehonkuvaa ihannevartalon kuvana. En ihmettele, miksi yhä useampi ja useampi lapsi ja teini on suuresti tyytymätön kehoonsa. 

Painosta ja sen kommentoimisesta käytävässä keskustelussa en puhu lääketieteellisestä keskustelusta - Ylipainon tai alipainon terveydelliset haitat ovat varmasti kaikille itsestäänselvyys. Varsinkin julkisilla keskustelufoorumeilla äänekkäimpiä ovat usein juuri body shamingia harrastavat ihmiset. Anonymiteetin suojissa on helppoa huudella. Ja vaikka ei esiintyisikään anonyyminä, internetissä huutelu on monin kerroin helpompaa kuin se, että menisi sanomaan samat asiat kasvokkain näille samoille, usein täysin ventovieraille, ihmisille. Sitäkin tapahtuu. Body shaming on läsnä kaikkialla, ei pelkästään internetissä. Netissä se on vain huomattavasti yleisempää. 

Olen jopa lukenut kommentteja, joissa haukkuminen on verhottu olevinaan hyviin aikeisiin tulevien sukupolvien terveyttä ajatellen. Olen nähnyt kommentteja, joissa täysin normaalipainoisia ihmisiä on suoraan haukuttu iljettäviksi läskeiksi. Ensin mainitsemassani tapauksessa kiinnitin eniten huomiota käytettyyn kieleen. Kommentissa puhuttiin ensin siitä, kuinka lapsille ei pitäisi antaa median kautta viestiä, että lihavuus on hyvä ja hyväksyttävä asia. Tätä taas perusteltiin sillä, että lapset olisivat tällaisen viestin omaksuttuaan suuremmassa vaarassa kasvaa lihaviksi aikuisiksi. (Lue alkuperäinen juttu ja kommentit täältä) Tätä asiaahan kritisoidaan toisestakin suunnasta. Erityisesti puhutaan paljon jo aiemmin mainitsemastani epärealistisesta vartaloihanteesta, joka lisää nuorten tyttöjen ja koko ajan enenevässä määrin myös nuorten poikien syömishäiriöitä. 

Suurimmalle osalle lienee itsestäänselvyys, että median ja teollisuudenalojen esittämä epäterveellisten elämäntapojen ihannointi, joka on joko suoraan kohdistettu lapsille tai joka on niin näkyvää, että sillä on vaikutusta lapsiin, on paheksuttavaa. Edellä mainitussa kommentissa kuitenkin paheksuttiin sitä, että ”läskejä” näytetään lapsille. tässä käytettiin lapsia vain verukkeena omille mielipiteille lihavista ihmisistä ja lihavuudesta. Lapset ja heidän suojelemisensa huonoilta elämäntavoilta siis toimivat tässä kommentoijan mielestä body shamingin oikeuttajina.

Kommenttipalstoilla näkee usein myös toiseen suuntaan toimivaa body shamingia. Hyvä esimerkki on internetmeemi, jossa sanotaan: ”Tosimiehet tykkäävät kurveista, luusäkit ovat koirille”. Ymmärrän hyvin, että välillä ohimosuonet pullistelevat näitä läskikommentteja lukiessa. Ei kuitenkaan ole yhtään sen enempää oikein vihastuksissaan tai muutenkaan haukkua hoikkia tai laihoja ihmisiä luusäkeiksi kuin ilkeillä kenenkään läskeistä. Kaikki kehoon kohdistuvat häpäisyä ja ilkkumista sisältävät mutinat pitäisi pitää mahassaan. Kehoja on, ja tulee olemaan, kaikennäköisiä ja kokoisia riippumatta median, teollisuuden tai kenenkään yksittäisen ihmisen näkemyksestä ideaalivartalosta.

Lapsia tulisi opettaa karttamaan huonoja, terveyden vieviä elintapoja johtivatpa ne laihuuteen tai lihavuuteen. Ei häpäisemään toisia heidän kehonsa takia tai häpeämään omaa kehoaan. Tärkeimpänä terveysongelmien ennaltaehkäisymenetelmä on se, että lapsille rakennettaan jo pienestä saakka terve itsetunto ja terve kehonkuva. Erilaisuuden suvaitseminen liittyy myös tähän hyvin kiinteästi. On huomattavasti helpompi elää terveellistä ja tervettä elämää, kun ympäristö ei latista henkisesti. Kun minulle on huudeltu ”läskiä”, ”tankkia” tai ”ihrapersettä”, sisälläni ei kumma kyllä ole syntynyt reaktiota: ”Aivan! Nythän minä sen tajuan! Olen lihava ja minun pitää tehdä asialle jotain. Lähdenpä tästä lenkille ja pistän ruokavalioni remonttiin. Onneksi tuo ihminen osoitti minulle sen, kun en itse tajunnutkaan”. Päinvastoin. Haluan vain käpertyä peiton alle itkemään omaa häpeääni, mutta vasta kuljettuani kaupan kautta ostamassa itselleni lohdutukseksi ison suklaalevyn.