Kun liikunnasta viedään ilo

Oletko koskaan keskustellut kaveriporukassa koululiikunnan tuottamista traumoista? Niin minäkin.

Ystaväni linkkasi Facebookissa kirjoituksen, jossa pohdittiin mitä nuorten liikunnalle on tapahtunut. Jutussa yläkoulun opettaja Tuusulasta kertoi, että yksikään ryhmän kahdeksastatoista 18 pojasta ei juossut 2000 metriä Cooperin testissä. Jutun luettuani minulle jäi mielikuva, että syytä sysättiin paljolti nykyisen elämäntavan ja vanhempien huonon esimerkin niskoille. Länsimainen elämäntapamme on todellakin muuttunut. En usko, että muutos digitalisoituneeseen maailmaan itsessään vie liikunnan iloa. Vaikka esimerkiksi pelit, some ja tv vievät aikaa, ne vievät sitä juuri lapsilta vain niin paljon kuin vanhemmat suovat.

  

Jutussa oli hyvä pointti siitä, että liikunnan tulisi toimia lasten omilla ehdoilla. Mikään ei tapa liikuntainnostusta niin kuin pakottaminen. En missään tapauksessa voi kommentoida nykyistä koulujen liikunnanopetusta, koska omasta peruskoulustani on vierähtänyt vuosi jos toinenkin. Artikkelissa mainittiin, että esimerkki lähtee perheistä. Olen tässä samaa mieltä. 

Perheestä saatuja esimerkkejä on monenlaisia. Liikunnan ilon voi tappaa lapselta myös kotona pakottamalla tämän harrastamaan lajia, jota tämä ei halua harrastaa. Toinen erityisen toimiva keino viedä liikuntamotivaatio on patistaa harjoittelemaan väkisin, veren maku suussa. Jokainen meistä vaatii aika ajoin pientä houkuttelemista tai patistamista niin liikunnassa kuin muillakin elämänalueilla. Itselläni ei ole lapsia, mutta olen kuullut, että erityisesti uhma- ja teini-ikäisten kanssa monilla vanhemmilla on käytössä koko arsenaali: anelu, lahjonta, kiristys ja uhkailu. Tässä puhun kuitenkin vanhemmista, jotka yrittävät elää omaa unelmaansa lastensa kautta. ”Olisin halunnut olla maailmanluokan taitoluistelutähti, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta siihen. Täten yritän kannustaa/patistaa lastani sille uralle”. Tässä ei juurikaan kysytä haluaako kyseinen lapsi harrastaa taitoluistelua vai olisiko hän mieluummin vaikka judoharjoituksissa. 

Liian kiireiset vanhemmat eivät ehdi antamaan lapsilleen mitään esimerkkiä. Paitsi tietenkin esimerkin siitä, että liiassa kiireessä ei ehdi nauttia liikunnasta. Vanhemmat, jotka eivät itsekään lainkaan pidä liikunnasta, tuskin antavat lapsilleen esimerkkiä liikunnan ilosta omalla toiminnallaan. Jotkut lapset tosin liikkuvat aivan omasta ilostaan riippumatta siitä mitä vanhemmat harrastavat tai ovat harrastamatta. 

Yksi esimerkki lisää liikunnan ilon tappajista ovat ylihuolehtivat vanhemmat. He kokevat, että heidän pikkuisensa ovat parhaassa turvassa oman kodin seinien sisällä. Liikuntaharrastukset tai metsässä juoksenteleminenhan ovat vakavia uhkia, koska aivan mitä tahansa voi sattua. Suomessa tätä lannistajien lajia – ainakin toivottavasti – esiintyy harvassa. Tällainen ylisuojelu ei varsinaisesti kehitä lapsen motoriikkaa. Viimeistään koulun liikuntatunneilla voi tulla hankalia tilanteita, kun motoriikan kehittyminen on puolitiessään ja oman kehon hallintaan ei ole mitään itsevarmuutta, koska on uskoteltu, ettei osaa tehdä asioita satuttamatta itseään. Kaiken lisäksi on peloteltu, että juokseminen, kiipeily ja kaikenlaisten liikunnallisten pelien pelaaminen on ehdottoman vaarallista, koska niissä voi sattua todella pahasti. 

Liikuntainnostuksen tappaa kuitenkin kaikkein parhaiten pakottaminen. Muistan itse kuinka rakastin juosta pitkin metsiä, pyöräillä ihan vaan pyöräilyn ilosta, kiipeillä, pelata kavereiden kanssa lätkää illat pitkät ja hiihtää niin paljon, että minua oli vaikea saada pois metsäladuilta pimeän laskeuduttuakin. Kaikki pihapelit olivat liikunnallisia ja mäenlasku oli talvisin huikeaa. Ja sitten alkoi koulumatkojen kävely ja koululiikunta.

Koulumatkat olivat pieni paha liikuntatunteihin verrattuna. Vaikka sain kävellä saman, tylsän reitin joka ikinen aamu ja iltapäivä, matkalla oli aikaa haaveilla ja ajatella. Koulun liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä ensimmäisestä luokasta saakka. Niin opettajat kuin osa tovereistakin arvioivat koko ajan suorituksiasi ja arvottavat sinua niiden perusteella. Kaikessa on ainakin rahtusen kilpailun makua sekoitettuna ja osa opettajista käyttäytyivät jopa tylyn turhautuneesti, jos jokin asia ei vaan onnistunut. 

Täytyy muistaa, että kaikki eivät ole kilpailuhenkisiä. Koululaiset pakotetaan kilpailemaan ja kilpailuhenkiset tietenkin pitävät siitä ja ovat yleensä parhaimmillaan näissä tilanteissa. Ymmärrän myös sen, että opetussuunnitelma antaa jonkinlaiset raamit sille, mitä liikuntatuntien aikana tulee tehdä. Itselleni kova paikka oli, kun jouduin koulussa hankkimaan kaunoluistimet rakkaiden hokkareitteni tilalle. Piti opetella luistelemaankin niillä piikikkäillä helvetinkoneilla. Katsoin kateellisena, kun pojat pelasivat kaukalossa jääpalloa ja minä jouduin itkua vääntäen harjoittelemaan valssihyppyjä. Kysyin jopa opettajalta olisiko minun mahdollista päästä pelaamaan poikien kanssa valssihyppelyn sijaan. Ei ollut: ”pojat pelaavat niin rajusti, että satutat itsesi”. Olin tuolloin niin pituudessa kuin painossakin paljon suurempi kuin suurin osa pojista. Olin myös tottunut pelaamaan jääkiekkoa itseäni 2-6 vuotta vanhempien poikien kanssa, mutta nämä eivät käyneet perusteluiksi. Sama toistui telinevoimistelutunneilla, kun olisin kovin halunnut pelaamaan poikien kanssa salibandya. Kaikki tämä vain sen takia, että en omista penistä. 

Tiedän etten ole yksin kokemusteni kanssa. Koululiikunnan ongelmat ovat pääasiassa siinä, että siitä tehdään liian kilpailuhenkistä, arvostelukeskeistä ja siinä pakotetaan tekemään asioita, joita ei osaa tai uskalla tehdä. Jos jossakin ei onnistu seurauksena on pahimmillaan julkinen häpäisy, joka ei missään tapauksessa lisää lapsen tai nuoren liikuntaintoa. Mahdollinen julkinen nolaaminen tai ihan vain epäonnistuminen eivät ikävä kyllä vähennä koulukiusaamista. 

Huoli lasten ja nuorten kunnosta sekä ylipainosta on aivan perusteltua. Paras vaihtoehto olisi, että kasvatuksesta vastuussa olevat tahot miettisivät yhdessä vastaukset ongelmaan, kuunnellen lapsia ja nuoria. Heidän kunnostaan ja terveydestäänhän koko asiassa on kyse. Onko heiltä kysytty mitkä ovat heille mieluisia liikuntamuotoja? Ehkä voisi löytyä lajeja, joista opetussuunnitelmia suunnitteleva ikäluokka ei ole kuullutkaan, mutta jotka ovat aivan yhtä hyviä kuin hiihto tai suunnistus. Monilla on traumaattisia koululiikuntamuistoja ja ehkä niistä kannattaisi ottaa oppia eikä vain kauhistella niitä kaveripiireissä.

 

Pics or didn't happen

Älypuhelimet ovat vieneet kuvaamisen uudelle tasolle. Kamera on mukana aina ja kaikkialla. Digitaalikuvauksen aikakautena ei myöskään tarvitse miettiä kuinka monta näpäytystä filmirullalle mahtuu ja epäonnistuneen otoksen voi poistaa muistikortilta tilaa viemästä yhdellä painalluksella. Valokuvausharrastajana rakastan digikuvaamisen helppoutta. 

Kuvaamisen helppoudella on muitakin puolia. Kuvitellaan, että kaikki ottamamme kuvat siirtyisivätkin yhtäkkiä 1990-luvun formaattiin, eli paperikuviksi. Joiltain ihmisiltä löytyisi kotoaan kokonaisia kansiorivistöjä, jotka olisivat täynnä kuvia ruoka-annoksista. Joissain kansioissa olisi selfieitä sieltä ja täältä. Kuinka hullunkurinen olisikaan jättimäinen kokoelma hieman suttuisia kuvia, joiden pääosassa olisi joka ikinen kerta kuvaajan naama eri kulmista eri paikoissa. 

Älypuhelimet ja sosiaalinen media ovat kehittäneet oman kulttuurinsa kuvilla dokumentoimisen ympärille. Imagomarkkinointi on tuotu yksityishenkilöiden saataville halvalla ja helposti. Sitähän some ja selfiet pääasiassa ovat. Ihmiset pyrkivät antamaan itsestään ja elämästään positiivisen ja aktiivisen kuvan.

Oma kokonaisuutensa on saliselfiet. Toisin sanoen ihmiset kuvaavat itseään kuntosalilla. Googlen kuvahaku antaa liudan kuvia hakusanalla ”saliselfie”. Lähes kaikille kuville yhteistä on niissä esiintyvien henkilöiden raikas, sporttinen ja huoliteltu ulkonäkö. Joko nämä kuvat on otettu heti salille mentyä tai kenties nämä ihmiset eivät omista hikirauhasia. Näin ainakin lihavan näkökulmasta. 

Vain yhdessä hakutuloksen kuvassa oli ylipainoinen henkilö. Lihavat eivät siis ota saliselfieitä. Tai eivät ainakaan jaa niitä julkisesti. Siihen on syynsä. Olen lukenut erilaisia kirjoituksia liikuntaharrastuksiin meikkaamisen puolesta ja vastaan. En ole itse intohimoinen meikkaaja, mutta minulla ei ole mitään ajoittaista laittautumista vastaan. Liikunta ja meikki eivät vaan sovi minun kohdallani yhteen laisinkaan. Hikoiluni on sitä luokkaa, että voisin läträtä naamaani Tikkurilan laadukkaimpia ulkomaaleja ja silti näyttäisin viiden minuutin kuluttua norjalaisen black metal –bändin vokalistilta, jonka naama on sulanut. 

Tämän takia en ota myöskään saliselfieitä. En usko, että ne antaisivat minusta erityisen kaunista kuvaa. Kasvojeni iho on lisäksi erityisen punehtuvaa sorttia. Realistinen kuva minusta salilla olisi lähellä hikoilevaa tomaattia. Nämä ovat ikäviä esteettisiä ongelmia, jotka liitetään yleensä nimenomaan ylipainoisuuteen. Kaikki hikoilevat, mutta toiset vähemmän sulokkaasti kuin toiset. Toki ylipainoisen on raskaampaa liikutella kehoaan kuin normaalipainoisen ja kuntokaan ei todennäköisesti ole ihan samaa luokkaa. Tuskin minäkään olisin näin ylipainoinen, jos olisin koko elämäni pitänyt yllä erinomaista kuntoa. Näiden yhteissumma on hikeä, puuskutusta ja punoitusta. 

Minulta vaatii melkoista itsehillintää pyöriä salilla tai jumpassa normaalipainoisten ja laitettujen ihmisten keskellä. Minä en mene salille katselemaan toisten pukeutumista tai meikkejä, joten lohdutan itseäni ajatuksella, että niin ei tee suurin osa muistakaan ihmisistä. Omalla kohdallani toimii myös musiikkiin keskittyminen. Silloin en ole niin tietoinen itsestäni tai ympäristöstäni. Vielä tässä vaiheessa saliselfieden julkaiseminen on myös huonoa imagomarkkinointia. Jos en halua rakentaa imagoani sen pohjalle, että olen lihava, jolle voi nauraa tai jota voi kauhistella turvallisesti ruudun takaa. Tämä voi aivan mielellään jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi saliselfiekseni. Riittää, kun itse tiedän käyväni salilla.    

Saliselfieni 15 minuutin aerobisen lämmittelyn jälkeen. Taustalla ei näy saliselfielle oikeaoppisesti kuntosalilaitteita, vaan naisten pukuhuoneen seinä. En osaa kuljetella älypuhelintani mukana kuntoillessani.

Median kauppaama vartaloideaali

Luin Leena-Maija Rossin kirjoittaman artikkelin Kyllin hyviä mainosruumiiksi? kirjasta Koolla on väliä. Jo edellinen kirjoitukseni sai minut ajattelemaan sitä kuinka mies- ja naisvartaloita esitetään mainoksissa. Minusta Rossi kiteyttää mainokset hyvin: ”Kuluttajien audiovisuaalisella puhuttelulla on kaksi tehtävää: se kannustaa kuluttajia sekä ostamaan mainostetun tuotteen tai palvelun että omaksumaan esitetyn ruumiillisuusihanteen. Sekä tuotteen että ihanteen ostaminen ovat osa kuluttajan identiteetin jatkuvaa muotoutumista”.

 

Meidät saadaan haluamaan asioita: ”osta meiltä hilavitkutin CXIX ja olet kauniimpi, seksikkäämpi, tavoitellumpi, hyväksytympi ja erityisesti parempi ihminen”. Mielikuvamarkkinointi kuvaa sanana tällaista mainontaa hyvin. Olemme länsimaalaisia, joiden elintaso on korkea ja suurimmalla osalla väestöä elämän materiaaliset perustarpeet täyttyvät – ainakin Suomessa. Meillä on katto päämme päällä, ruokaa joka päivä, puhdasta juomavettä ja puhdasta hengitysilmaa. Meille siis täytyy luoda tarpeita, joita meillä ei lähtökohtaisesti ole, jotta markkinatalous pyörisi.

   

Haluamme yhtä aikaa kuulua joukkoon ja erottua joukosta, mutta mahdollisimman hyväksytyllä tavalla. Mainosten vartaloideaali on melko yksipuoleinen ja sukupuolen esitystapa heteronormatiivinen. "Mainosten tarinamaailmassa yksi hyvän elämän olennainen ehto on halun kohteena oleminen – se, että miehet ja naiset ovat toistensa halun kohteina. Lihavien ruumiiden esittäminen seksuaalisesti haluttavina ei kuulu mainonnan käytetyimpiin keinoihin, mikä omalta osaltaan osoittaa, että lihavuus ei myöskään ole normatiivisen heterouden kannalta toivottua. Mikä tahansa heterous ei riitä normin täyttämiseksi: on oltava hoikka, sileä ja kimmoisa hetero”, Rossi kirjoittaa erinomaisen osuvasti.

Mainosruumis on aina kuvankäsittelyn läpi ajettu. Ihon virheet on poistettu ja varsinkin lehtimainoskuvastossa malleista on voitu poistaa hiukan ”ylimääräistä” sieltä ja täältä sekä tehdä kuvankäsittelyllisiä kohotuksia, ehostuksia ja venytyksiä. Valaistus on optimaalinen ja suunniteltu piilottamaan niin sanotut virheet, malleilla on paksut kerrokset meikkiä ja vaatteet on räätälöity juuri näille ihmisille sopiviksi. Mainoksen kohteen oletetaan pyrkivän samaan. Kosmetiikkamainoksissa tämä näkyy räikeimmin. ”Maybe it’s Maybelline”. No totta helvetissä on! Harva tavallinen kaduntallaaja osaa tehdä samanlaista virheetöntä meikkiä kuin mainosfirman palkkaamat ammattilaiset. Puhumattakaan siitä, että lopputulos on saavuttamaton myös aiemmin mainittujen teknisten ehostuskeinojen takia. Kuluttaja halutaan saada uskomaan, että kyseisellä tuotteella tai palvelulla hän muuttuu itse mainoksen mallin kaltaiseksi. Jos ulkoinen habitus ei omasta mielestä vastaa mainosten myymää kuvaa ihanteellisesta olemuksesta, voi ostaa tuotteen todeten: ”because you’re worth it” ja muuntua kohti ideaalia kuin taikasauvan heilautuksesta.

Itsestään tai ulkonäöstään huolehtiminen ei ole väärin. Eikä ole väärin tahtoa olla halun kohteena, kaunis tai tavoiteltava. Nämä eivät ole niitä aivan ensimmäisiä asioita omassa elämän tärkeysjärjestyksessäni, mutta kukapa ei haluaisi olla noita kaikkia. Haluan pitää huolta itsestäni enkä pistä pahakseni, jos joku silloin tällöin osoittaa, että pitää minua kauniina. Minulle henkilökohtaisesti muut ominaisuuteni ovat tärkeämpiä. Tästä tullaankin takaisin mainoksiin ja niiden välittämään viestiin.

Vartalotyypiltään mainosteollisuuden normista poikkeavia ihmisiä esitetään pääasiassa kahdella tavalla. Ensimmäisessä tavassa tukeva tai lihava vartalo esitetään yhdessä hoikkien, normia vastaavien vartaloiden kanssa luomassa kontrastia. Sitä käytetään vahvistamassa ns. oikeanlaista vartalotyyppiä. Radio Cityn televisiomainos on tästä eriomainen esimerkki. Naiset, jotka kuuntelevat radiota, edustavat vartalotyypiltään mainosteollisuuden myymää ihannetta. He ovat hoikkia, laitettuja, hyvin pukeutuneita ja he istuvat sievän naisellisesti. Jopa heidän ulosteensa on kukkapuskia. Tukeva nainen, joka lukee lehteä, on laittamaton ja istuu maskuliinisesti jalat harallaan eivätkä hänen vaatteensakaan edusta uusimpia muotivirtauksia. Asiaa vielä korostetaan näyttämällä hänen pönttöään, jossa on ihan silkkaa ulostetta. Sieltä lehahtaa kohti kameraa kärpänen. Normista poikkeavan vartalon ei-toivottavuutta korostetaan hyvin räikeästi. Mainos voi olla tarkoitettu ironiseksi, mutta kuten Rossi toteaa: ”Hyväksyvän ja halventavan esitystavan raja ei useinkaan ole selvä nykymainonnassa, joka viljelee kosolti huumoria, ironiaa ja parodiaa”. Tulkinnat eivät välttämättä sulje toisiaan ulos, joten mainos voi olla yhtä aikaa ironiseksi tarkoitettu sekä vahvistaa kuvaa ideaalivartalosta.

Toinen tapa esittää tukeva tai lihava vartalo on tehdä siitä huumorin kohde. Mainoksissa ja muussakin TV-viihteessä ylipainoisia ihmisiä ei useinkaan esitetä vakavasti otettavina. Normista poikkeavan ruumiin esittäminen oikeutetaan huumorilla. Huumori voi olla hyväntuulistakin eikä sillä välttämättä pyritä pilkkaamaan ylipainoisia. Se ei kuitenkaan edusta eikä edistä mielikuvaa siitä, että lihavien tai lihavuuden esittäminen on hyväksyttävää.

Yksi median esittämistä ylipainoisen rooleista on myös ilkeä tai paha läski. Tämän voi tulkita kaunaisuudeksi tai kateudeksi normatiivisen vartalon omaavia kohtaan. Menemättä syvemmälle tulkintoihin on pakko kysyä minkä takia painon nähdään määrittävän ihmisen henkisiä kykyjä tai ominaisuuksia. Nimetkää yksikin tv-hahmo, jonka lihavuus ei määritä hänen muita ominaisuuksiaan.

Oman näkökulmansa vaativat myös television reality-painonpudotusohjelmat, jotka ovat silkkaa onnistumistarinoihin verhottua sosiaalipornoa. Myös ne vahvistavat ideaalivartalon normia eivätkä suinkaan terveen kehon normia. Painon pudottajan on tarkoitus muuntua normiin sopivaksi eli ihannepainoonsa. Jos hän jää tavoitteesta, hän on pettymys. Häntä ei suinkaan onnitella terveysriskien huomattavasta vähentämisestä usein kymmenien kilojen putoamisen jälkeen. Häntä syyllistetään ja nuhdellaan niistä kiloista, joita hän ei pudottanut sopiakseen normiin. 

   

Ilmiö on myös sukupuolittunut. En sano etteikö miesvartalosta esitettäisi epärealistisia ideaalikuvia mainonnassa. Miesvartalon on kuitenkin kulttuurisesti hyväksyttävämpää olla tukeva tai lihava ja viedä tilaa. Lihava mies on uskottava. Lihava nainen ei. Tämä on meille luotu mielikuva. Ylipainoisten ihmisten esittäminen hassuina tai humoristisina hahmoina mediassa vahvistaa tätä mielikuvaa.

Ilmiöllä on myös toinen puoli. Jo se, että tavallisia tai ylipainoisia kehoja esitetään mediassa, tekee ne näkyviksi. Rossi kirjoittaa: ”Täytyy muistaa, että mainonta, joka jatkuvasti tuottaa katsottavaksemme ja identiteettityömme välineiksi käsitystä hyvästä elämästä ja oikeanlaisesta ruumiillisuudesta, ei tarjoa vain tavoittamattomia ruumiillisuusihanteita. - - - - - Kyllin hyvinä pidetyt rehevät ruumiit laventavat osaltaan kulttuurista kuvavarantoa, esitysten seulaa; sitä mitä on mahdollista esittää ja ymmärtää”. 

Tajusin äskettäin, että olen nauranut keholleni kiusaajieni kanssa. Se on ollut minun keinoni selvitä henkisestä väkivallasta. Olen yrittänyt mitätöidä heidän pilkkansa osallistumalla siihen. Median lailla olen itse oikeuttanut normista poikkeavan kehoni olemassaoloa tekemällä siitä huumorin välineen. Itselleen nauraminen on vain tervettä. On kuitenkin olemassa raja, jonka toisella puolella se muuttuu selviytymiskeinoksi. Ajan kanssa opin välttymään ilkeyksiltä, löytämään rauhaa pilkkaamisen pelolta ja kenties saamaan hyväksyntääkin sillä, että tein itse itsestäni ja kehostani pilkkaa. Tämä ei tee hyvää itsetunnolle. Oli helpompaa toimia näin kuin kuunnella halventavaa puhetta muilta tai pelätä alituiseen konfliktitilanteita. Itsensä halventaminen oli osaltaan myös sitä, että sain otettua huutelijoilta ja heidän sanoiltaan vallan omaan käyttööni.

Liittyen siihen, että painon katsotaan määrittävän muita ominaisuuksia, olen myös miettinyt pidetäänkö minua uskottavana ylipainoni takia. Ehkä nyt, kun olen saanut elämäntapani remonttiin. Onhan minulla nyt tavoitteena kuoriutua tästä läskipuvustani ja päästää se sisälläni elävä laiha, älykäs ja onnellinen nainen vapaaksi. Voi helvetti, sanon minä. Ihan sama ja samoilla henkisillä kyvyillä varustettu ihminen minä olen laihanakin. Rasvaprosentti ei määritä älykkyysosamäärää, vaikka media meille niin yrittääkin uskotella.