Kun liikunnasta viedään ilo

Oletko koskaan keskustellut kaveriporukassa koululiikunnan tuottamista traumoista? Niin minäkin.

Ystaväni linkkasi Facebookissa kirjoituksen, jossa pohdittiin mitä nuorten liikunnalle on tapahtunut. Jutussa yläkoulun opettaja Tuusulasta kertoi, että yksikään ryhmän kahdeksastatoista 18 pojasta ei juossut 2000 metriä Cooperin testissä. Jutun luettuani minulle jäi mielikuva, että syytä sysättiin paljolti nykyisen elämäntavan ja vanhempien huonon esimerkin niskoille. Länsimainen elämäntapamme on todellakin muuttunut. En usko, että muutos digitalisoituneeseen maailmaan itsessään vie liikunnan iloa. Vaikka esimerkiksi pelit, some ja tv vievät aikaa, ne vievät sitä juuri lapsilta vain niin paljon kuin vanhemmat suovat.

  

Jutussa oli hyvä pointti siitä, että liikunnan tulisi toimia lasten omilla ehdoilla. Mikään ei tapa liikuntainnostusta niin kuin pakottaminen. En missään tapauksessa voi kommentoida nykyistä koulujen liikunnanopetusta, koska omasta peruskoulustani on vierähtänyt vuosi jos toinenkin. Artikkelissa mainittiin, että esimerkki lähtee perheistä. Olen tässä samaa mieltä. 

Perheestä saatuja esimerkkejä on monenlaisia. Liikunnan ilon voi tappaa lapselta myös kotona pakottamalla tämän harrastamaan lajia, jota tämä ei halua harrastaa. Toinen erityisen toimiva keino viedä liikuntamotivaatio on patistaa harjoittelemaan väkisin, veren maku suussa. Jokainen meistä vaatii aika ajoin pientä houkuttelemista tai patistamista niin liikunnassa kuin muillakin elämänalueilla. Itselläni ei ole lapsia, mutta olen kuullut, että erityisesti uhma- ja teini-ikäisten kanssa monilla vanhemmilla on käytössä koko arsenaali: anelu, lahjonta, kiristys ja uhkailu. Tässä puhun kuitenkin vanhemmista, jotka yrittävät elää omaa unelmaansa lastensa kautta. ”Olisin halunnut olla maailmanluokan taitoluistelutähti, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta siihen. Täten yritän kannustaa/patistaa lastani sille uralle”. Tässä ei juurikaan kysytä haluaako kyseinen lapsi harrastaa taitoluistelua vai olisiko hän mieluummin vaikka judoharjoituksissa. 

Liian kiireiset vanhemmat eivät ehdi antamaan lapsilleen mitään esimerkkiä. Paitsi tietenkin esimerkin siitä, että liiassa kiireessä ei ehdi nauttia liikunnasta. Vanhemmat, jotka eivät itsekään lainkaan pidä liikunnasta, tuskin antavat lapsilleen esimerkkiä liikunnan ilosta omalla toiminnallaan. Jotkut lapset tosin liikkuvat aivan omasta ilostaan riippumatta siitä mitä vanhemmat harrastavat tai ovat harrastamatta. 

Yksi esimerkki lisää liikunnan ilon tappajista ovat ylihuolehtivat vanhemmat. He kokevat, että heidän pikkuisensa ovat parhaassa turvassa oman kodin seinien sisällä. Liikuntaharrastukset tai metsässä juoksenteleminenhan ovat vakavia uhkia, koska aivan mitä tahansa voi sattua. Suomessa tätä lannistajien lajia – ainakin toivottavasti – esiintyy harvassa. Tällainen ylisuojelu ei varsinaisesti kehitä lapsen motoriikkaa. Viimeistään koulun liikuntatunneilla voi tulla hankalia tilanteita, kun motoriikan kehittyminen on puolitiessään ja oman kehon hallintaan ei ole mitään itsevarmuutta, koska on uskoteltu, ettei osaa tehdä asioita satuttamatta itseään. Kaiken lisäksi on peloteltu, että juokseminen, kiipeily ja kaikenlaisten liikunnallisten pelien pelaaminen on ehdottoman vaarallista, koska niissä voi sattua todella pahasti. 

Liikuntainnostuksen tappaa kuitenkin kaikkein parhaiten pakottaminen. Muistan itse kuinka rakastin juosta pitkin metsiä, pyöräillä ihan vaan pyöräilyn ilosta, kiipeillä, pelata kavereiden kanssa lätkää illat pitkät ja hiihtää niin paljon, että minua oli vaikea saada pois metsäladuilta pimeän laskeuduttuakin. Kaikki pihapelit olivat liikunnallisia ja mäenlasku oli talvisin huikeaa. Ja sitten alkoi koulumatkojen kävely ja koululiikunta.

Koulumatkat olivat pieni paha liikuntatunteihin verrattuna. Vaikka sain kävellä saman, tylsän reitin joka ikinen aamu ja iltapäivä, matkalla oli aikaa haaveilla ja ajatella. Koulun liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä ensimmäisestä luokasta saakka. Niin opettajat kuin osa tovereistakin arvioivat koko ajan suorituksiasi ja arvottavat sinua niiden perusteella. Kaikessa on ainakin rahtusen kilpailun makua sekoitettuna ja osa opettajista käyttäytyivät jopa tylyn turhautuneesti, jos jokin asia ei vaan onnistunut. 

Täytyy muistaa, että kaikki eivät ole kilpailuhenkisiä. Koululaiset pakotetaan kilpailemaan ja kilpailuhenkiset tietenkin pitävät siitä ja ovat yleensä parhaimmillaan näissä tilanteissa. Ymmärrän myös sen, että opetussuunnitelma antaa jonkinlaiset raamit sille, mitä liikuntatuntien aikana tulee tehdä. Itselleni kova paikka oli, kun jouduin koulussa hankkimaan kaunoluistimet rakkaiden hokkareitteni tilalle. Piti opetella luistelemaankin niillä piikikkäillä helvetinkoneilla. Katsoin kateellisena, kun pojat pelasivat kaukalossa jääpalloa ja minä jouduin itkua vääntäen harjoittelemaan valssihyppyjä. Kysyin jopa opettajalta olisiko minun mahdollista päästä pelaamaan poikien kanssa valssihyppelyn sijaan. Ei ollut: ”pojat pelaavat niin rajusti, että satutat itsesi”. Olin tuolloin niin pituudessa kuin painossakin paljon suurempi kuin suurin osa pojista. Olin myös tottunut pelaamaan jääkiekkoa itseäni 2-6 vuotta vanhempien poikien kanssa, mutta nämä eivät käyneet perusteluiksi. Sama toistui telinevoimistelutunneilla, kun olisin kovin halunnut pelaamaan poikien kanssa salibandya. Kaikki tämä vain sen takia, että en omista penistä. 

Tiedän etten ole yksin kokemusteni kanssa. Koululiikunnan ongelmat ovat pääasiassa siinä, että siitä tehdään liian kilpailuhenkistä, arvostelukeskeistä ja siinä pakotetaan tekemään asioita, joita ei osaa tai uskalla tehdä. Jos jossakin ei onnistu seurauksena on pahimmillaan julkinen häpäisy, joka ei missään tapauksessa lisää lapsen tai nuoren liikuntaintoa. Mahdollinen julkinen nolaaminen tai ihan vain epäonnistuminen eivät ikävä kyllä vähennä koulukiusaamista. 

Huoli lasten ja nuorten kunnosta sekä ylipainosta on aivan perusteltua. Paras vaihtoehto olisi, että kasvatuksesta vastuussa olevat tahot miettisivät yhdessä vastaukset ongelmaan, kuunnellen lapsia ja nuoria. Heidän kunnostaan ja terveydestäänhän koko asiassa on kyse. Onko heiltä kysytty mitkä ovat heille mieluisia liikuntamuotoja? Ehkä voisi löytyä lajeja, joista opetussuunnitelmia suunnitteleva ikäluokka ei ole kuullutkaan, mutta jotka ovat aivan yhtä hyviä kuin hiihto tai suunnistus. Monilla on traumaattisia koululiikuntamuistoja ja ehkä niistä kannattaisi ottaa oppia eikä vain kauhistella niitä kaveripiireissä.